Miksi kiinnymme eläimiin niin voimakkaasti?

Menetin joulukuussa yhden rakkaimmista undulaateistani ja mietin mielessäni: “Miksi menetyksen aiheuttamaa tunnetta on niin vaikea pukea sanoiksi?” 
Ihmiset, joilla ei ole lemmikkejä, saattavat ihmetellä: “Miksi se on niin iso asia? Sehän on vain eläin.” Eikä se ole ihme, että joidenkin on vaikea ymmärtää lemmikkeihin syntyvää kiintymystä, jos ei ole koskaan omistanut lemmikkejä.  

Tästä sain inspiraation kirjoittaa ihmisen ja eläimen välisestä kiintymyksestä.  

 

Jokainen eläin on yksilö, jota ei voi korvata toisella yksilöllä  

Se, mikä tekee kiintymyksestä niin vahvan ja menettämisen tunteesta niin voimakkaan, on se, kuinka jokaisella eläimellä on omat luonteenpiirteensä, mieltymyksensä ja metkunsa. Lemmikin omistaja tai eläintenhoitaja hyvin todennäköisesti oppii ajan kanssa tuntemaan eläimen läpikotaisin.  

Eläinten kanssa syntyy niin helposti omia rutiineja ja juttuja. Oli se sitten eläimen reaktio siihen, kun ihminen tulee ruokkimaan, tai eläimen tapa tuijottaa ihmisen touhuja sillä välin, kun ihminen siivoaa eläimen pitopaikkaa. Tai eläimen tapa reagoida lähestyvään ihmiseen.  

Kiintymys voi syntyä myös hyvin lyhyessä ajassa ja syventyä ajan kanssa. Olin vuonna 2017 TET-harjoittelussa lemmikkieläinliikkeessä. Siellä oli 2 valkovatsa-arattia. Työnsin varovasti sormeani lintujen häkin kaltereiden välistä ja katsoin miten linnut reagoivat minuun. Toinen valkovatsa-arateista otti varpaillaan kiinni sormestani. Se tuntui siltä, kuin pieni vauva olisi tarttunut minua sormesta. Se oli ihan uskomaton tunne, koska valkovatsa-aratti osoitti sillä uteliaisuutta ja luottamusta.  

Yhtenä syksynä törmäsin leopardigekkoon, jolle oli annettu todella huonot lähtökohdat elämään. Yritin useita kertoja tukiruokkia tätä leopardigekkoa ja antaa sille aivan erityistä huomiota. Otin aina oman hetkeni tämän leopardigekon ruokinnalle, jotta pystyin antamaan sille täyden huomioni. Kaikesta huolimatta leopardigekko ei näyttänyt kuntoutumisen merkkejä ja se täytyi päästää kivuistaan.  

Olen siitä syystä onnekkaassa asemassa, että sydämeni on täynnä erilaisia kohtaamisia valloittavien eläinyksilöiden kanssa. 

Eläinten kokemat tunteet 

“Sehän on vain eläin” on lausahdus, joka aiheuttaa itselleni verisuonen pullistumista otsassa. En ole oikein koskaan ymmärtänyt, miksi jokin olisi arvottomampi sen takia, että kyseessä on “vain eläin”. Eläimilläkin on luontaiset tarpeita, jotka tarvitsee täyttää. Elämillä on todistetusti hyvinkin rikas sosiaalinen elämä, jossa ne kykenevät luomaan vahvoja tunnesiteitä. Ja eläimetkin kokevat tunteita.  

Eläinten tunteet ovat aihe, joka herättää nykypäivänä valtavasti keskustelua. Syy, miksi joidenkin mielestä eläinten kokemat tunteet ovat “höpö höpö puhetta” on todennäköisesti se, että eläinten tunteita alettiin tieteellisesti tutkia vasta 1980-90-luvulla. Valitettavan iso osa ihmisitä joko elää vanhassa käsityksessä, ettei eläimillä ole tunteita, tai sitten sulkevat silmänsä siltä tosiasialta, että eläimetkin kokevat valtavasti tunteita.   

Jotta osaisimme tulkita eläinten kokemia tunteita, meidän täytyy tuntea eläimen lajityypillistä käyttäytymistä sekä eläimelle yksilönä tyypillistä käyttäytymistä. Jos ei ole esimerkiksi perehtynyt saaliseläinten lajityypilliseen käyttäytymiseen, niin hevosten tunteiden tulkinta voi lähteä aivan väärään suuntaan jo alkutekijöissä.  

Uskaltaisin väittää, että jokaisella, joka on päivittäin eläimen kanssa tekimissä, on jonkin asteinen käsitys siitä, millaisia tunteita eläin kokee.  

Eläimen menetys 

Eläimen kuolemasta tai hyvästelystä tekee erityisen vaikean se, ettei toista samanlaista yksilöä tule vastaan. Eläintä hyvästellessä tiedostaa, ettei tule vastaan toista yksilöä joka: tervehtisi tuttuja samalla tavalla, nauttisi vatsarapsutuksista yhtä paljon, tulisi aamulla herättämään tutulla tavalla, kierisi lumessa samalla tavalla tai katsoisi silmiin yhtä lempeällä katseella.  

Uskaltaisin väittää, että meistä suurin osa on nähnyt elokuvan tai lukenut tarinan, jossa käy jotenkin näin: Lapsen lemmikki kuolee tai ja vanhemmat yrittävät korvata lemmikin, jotta lapsen ei tarvitsisi kohdata niin suurta surua. Uuden eläimen tullessa taloon lapsen reaktio on “Ei se ole se sama” tai “Ei tuo ole meidän Ruuti”, ja vanhemmat ovat aivan hämillään, että miten lapsi heti huomasi eron.
Tässä on kyse juuri siitä, kuinka kaikki eläimet ovat yksilöitä. Vaikkakin ehkä hieman pinnallistettuna ja yksinkertaistettuna versiona.  

 

Toivottavasti tämä kirjoitukseni auttoi vähän avartamaan, miksi eläimistä luopuminen on niin vaikeaa. Itse toivoisin, ettei lemmikin tai eläimen menettämistä vähäteltäisi. Joillekin lemmikit saattavat olla se viimeinen tuki ja turva, joten niiden menettäminen voi tuntua myös maailman lopulta.